Ian McEvan
Sementtipuutarha
The Cement Garden, 1978
Otava, 2009
Suomentanut Eva Siikarla
135 s.
En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan. Ja lukuun ottamatta sitä, että hänen kuolemansa osui yhteen erään oman ruumiillisen kehitykseni rajapyykin kanssa, se tuntui merkityksettömältä verrattuna siihen mitä sitten seurasi.
Sementtipuutarha on brittikirjailija Ian McEvanin esikoisteos. Tarinan keskiössä on perhe, jonka molemmat vanhemmat menehtyvät yllättäen. Äidin kuolema salataan ja perheen neljä lasta, Julie, Jack, Sue ja Tom jäävät yksin asuttamaan suurta puutarhan ympäröimää taloa. Yllättävä vapauden tunne ja traumaattinen kokemus hämmentää lapsia ja perheenjäsenten asemat ja suhteet toisiinsa vääristyvät.
Toiseksi vanhin lapsista, viisitoistavuotias Jack toimii tarinan kertojana. Aloin kesken lukemisen kuitenkin miettimään, kuinka luotettava kertoja hän on. Jack tuntuu kulkevan välillä täysin omissa maailmoissaan, eikä huomioi ympäröiviä ihmisiä. Toiset sisarukset vaikuttavat kukin tekevän omaa konkreettista surutyötään vanhempien kuoleman jälkeen, mutta Jack pääosin makaa saastaisessa huoneessaan, masturboi ja on kirjaimellisesti lian peitossa.
Koko kirjan ajan aika tuntuu pysähtyneeltä. Päivät sekoittuvat toisiinsa, eikä tapahtumien aikaväliä pysty hahmottamaan. Lasten keskenään viettämä aika talossa kestää kuitenkin vain kesäloman ajan. Ympärillä olevat talot on hylätty aikaa sitten tai niitä ollaan purkamassa. Talossa ei käy vieraita ja viimein roska-autokin lakkaa käymästä. Myös koti muuttuu saastaiseksi loukoksi; on tukahduttavan kuuma, joka puolella lentelee kärpäsiä, on likaista, talossa haisee mätä ja kuolema. Juuri tämä eristyneisyys ja tapahtumien ajankohta mahdollistavat kirjan järkyttävät tapahtumat.
Ahmaisin kirjan parissa tunnissa. Vaikka se tuntuikin likaiselta ja suttuiselta, en vain voinut lopettaa lukemista kesken, joten kai se kertoo kuinka hyvin kirja piti otteessaan. En itseasiassa tiedä inhottiko lukukokemuksessa minua enemmän kaikkialla vellova saastaisuus vaiko sisarusten vääristyneet roolileikit.
Julie vaihtoi kuvitellun konepistoolin veitseen ja sanoi painaessaan sen kurkulleni: - Hiukan harmia sinusta vielä niin vetäisen tästä. Sitten hän painoi nyrkin nivusteni lähelle. - Tai tästä, hän kuiskasi dramaattisesti, ja me nauroimme molemmat.
